Kanavointiin johtavia näkyjä ja unia

Helen menestyi kliinisen psykologian opinnoissaan erittäin hyvin ja suoritti ne 1950-luvulla loppuun yhtenä ikäluokkansa parhaimmista opiskelijoista. Tämä oli erittäin hämmästyttävää sitä taustaa vasten, että kirjoittaminen oli Helenistä erittäin vaikeata. Tämä kirjoittamisen vaikeus nousi pintaan jälleen siinä vaiheessa kun Helenin piti ottaa vastaan Ihmeiden Oppikurssin sanelua.

Helenillä oli psykologian opinnoissa pääaineenaan  kehityksessään jälkeenjääneet lapset. Hänen tohtorinväitöskirjansa aiheena oli "Henkisessä kehityksessä vakavasti jälkeenjääneiden lasten oppimiskyky". Tähän perustuva tutkimustyö  sai eräältä Yhdysvaltain liittohallituksen toimistolta apurahan - asia, jota yliopistolle ei ollut tapahtunut 30:een vuoteen. Tutkimus onnistui hyvin ja laitoksen johtaja tarjosi Helenille opettajan paikkaa yliopistolla.

Helenin menestys  akateemisessa maailmassa näytti varmalta ja hän näki jo mielessään miten hän aikanaan johtaisi omaa suurta tutkimusosastoaan. Sen toteutuminen odotti vain sitä, että Helen saisi myöntävän vastauksen viimeisimpään apuraha-anomukseensa. Päivänä, jolloin apurahan piti ratketa, tämä järkevä ateisti meni kävelylle ja löysi itsensä katolisen kirkon sisältä. Omaksi hämmästyksekseen hän sytytti kynttilän ja rukoili, että hänen apurahansa hyväksyttäisiin. Helen kenties tunsi, että oli aika antaa Jumalalle vielä yksi mahdollisuus todistaa olemassaolonsa. Helenillä ei kuitenkaan ollut mitään aikomusta antaa Jumalalle vaihtoehtoja. Hän halusi apurahansa ja sillä siisti. Ennen kuin hän ehti edes lopettaa rukoilemistaan hän tiesi, mikä lopputulos tulisi olemaan. Aivan kuin hänelle olisi sanottu, että yliopisto oli väärä paikka hänelle ja että hänen ei pitäisi jäädä sinne. Tämä oli Helenistä täysin mahdoton ajatus.

Helen tiesi, että hän oli "hävinnyt" ottelunsa Jumalan kanssa ja että asiat eivät sujuisi hänen haluamallaan tavalla. Ja aivan oikein, Helenin palattua kotiin samana iltana, hänelle soitettiin, että apuraha-anomus oli hylätty.

Myöhemmin oli osoittautuva, että  juuri tämä tapaus sai aikaan tyhjän aukon hänen elämässään. Tämän aukon William Thetford -niminen professori ja Columbia-Presbyterian Medical Center -sairaala tulisivat kuitenkin pian täyttämään.

Ihmeiden Oppikurssin sanoin Helen halusi aina mieluummin olla "oikeassa kuin onnellinen" ja sitä hän noudatti loppuun saakka, uhraten viimein onnensa ja mielenrauhansa oman egonsa alttarille yrittäessään itse kontrolloida omaa elämäänsä ja jättää Jumala huomioonottamatta.
 

Helen kohtaa Billin

William "Bill" Thetford toimi New Yorkissa sijaitsevan Columbian yliopiston Presbyteerisen sairaalan psykologian osaston johtajana. Bill kertoi Helenille myöhemmin, että hän oli joutunut tähän virkaan omaksi suureksi hämmästyksekseen. Hän tutki tuohon aikaan psykosomaattisia sairauksia Cornellin yliopiston lääketieteen osastolla  ja viihtyi työssään erinomaisen hyvin. Hänelle lähes tuntematon kollega oli kuitenkin kehottanut häntä hakemaan Presbyteerisen sairaalan kliinisen psykologian osaston johtajan virkaa ja pelkkää uteliaisuuttaan Bill meni haastatteluun. Jotta hän varmistaisi sen, että valinta ei osuisi häneen, hän vaati samalla apulaisprofessorin titteliä. Tähän Billin suureksi hämmästykseksi suostuttiin, joten hän tunsi moraaliseksi velvollisuudekseen ottaa virka vastaan. Hänellä, aivan kuin Helenilläkin, oli tunne, että häntä johdatettiin johonkin, jota hän ei itse oikeastaan olisi halunnut, mutta joka hänen oli pakko tehdä.

Tällä välin Helen oli jonkin aikaa työttömänä, vaikka tiesikin, että erinomaisilla arvosanoillaan ja saavutuksillaan hän helposti saisi työtä. Lopulta hän teki listan ihmisistä, joilla tiesi olevan suhteita erilaisiin yliopistoihin ja soitti listan ensimmäiselle henkilölle, joka sattui olemaan Harold Michal-Smith. Samaan aikaan Bill Thetford soitti myös Michal-Smithille ja kysyi voisiko tämä suositella ketään hyvää tutkijapsykologia erääseen Presbyteerisen sairaalan projektiin. Michal-Smith soitti välittömästi Helenille ja käski tämän unohtaa kaikki hänen antamansa edelliset vihjeet ja soittaa välittömästi Bill Thetfordille ja sanoa, että Michal-Smith sanoo, että "minä olen se henkilö, jota sinä olet etsimässä."

Helen ei tietenkään ollut ihastunut asiaan, mutta jokin sisäinen tunne pakotti hänet kuitenkin soittamaan Billille ja sopimaan tapaamisesta. Helenin saapuessa seuravana päivänä tapaamiseen ja nähdessään Billin hän sanoi itselleen äänettömästi asian, jota hän ei itsekään ymmärtänyt: "Juuri tätä miestä minun on tarkoitus auttaa." Näistä itselleen osoitetuista lauseista, jotka "tulivat jostakin" tuli ajan mittaan tapa.

Muutaman päivän kuluttua asia toistui mutta vähän toisin sanoin. Lyhyen aikaa Helenistä tuntui kuin hän puhuessaan Billin kanssa olisi siirtynyt jonnekin muualle ja vastaisi aivan kuin jonkin henkilön äänettömään mutta tärkeään pyyntöön: "Tietenkin menen Isä. Hän on pulassa ja tarvitsee apua. Ja sehän kestää joka tapauksessa vain niin vähän aikaa." Helen ei tiennyt kenelle hän vastasi, mutta jotenkin hän tiesi sopineensa omistautumisestaan jollekin asialle, ja ettei tätä sopimusta mitenkään voinut rikkoa.

Tämä tuntui Helenistä sellaiselta asialta, jonka hän hyvin tunsi ja tiesi, mutta jonka hän oli puolittain unohtanut. Myöhempiä tapahtumia vasten tämä asia voidaan nähdä hetkenä, jolloin Helen oli hetken ajan tietoinen mielessään olevasta toisesta tasosta, jolla hän oli sopinut omistautuvansa tehtäväänsä toimia valonkantajana niin Billille kuin koko maailmalle. Tämä mielen toinen taso oli Helenin papitar-Itsen koti, jossa hän oli jatkuvassa yhteydessä Jumalaan.

Helenin vastaanottama toimi Presbyteerisessä sairaalassa ei todellakaan ollut suurenmoinen, eikä palkkakaan ollut sitä. Kuitenkin hän otti sen vastaan, osittain siksi, että Columbian Presbyteerinen sairaala oli arvostettu työpaikka ja osittain siksi, että hän siellä saattaisi saada apurahoja kehitysvammaisia lapsia koskeviin tutkimuksiinsa. Jälkeenpäin Helen kuitenkin oli sitä mieltä, että hänellä ei itse asiassa ollut asiaan paljon sanomista. "Se oli kertakaikkiaan paikka, jossa minun oli määrä olla".

Työpaikka ei millään lailla täyttänyt Helenin odotuksia. Sairaalassa ei arvostettu koko kliinisen psykologian osastoa, henkilökunnan ristiriidat tuntuivat täysin sovittamattomilta, mikään ei tuntunut sujuvan kitkatta. Bill todellakin tarvitsi apua ja Helenistä tuntui, että hän oli henkilö, jonka piti sitä antaa. Sitä odottamattomampaa oli, että myös Helenin ja Billin henkilökohtaiset suhteet lähes alusta asti olivat tulehtuneet, suorastaan vihamieliset. Tämä muodosti hämmästyttävän ristiriidan sen kanssa, että he kuitenkin luottivat toisiinsa ja tukivat toisiaan kaikissa asioissa. Jollakin tasolla tämä ambivalentti suhde heijasti sitä ristiriitaa, joka Helenillä oli itsensä kanssa Jumalan suhteen. Luonnollisesti Helenin ja Billin keskinäiset ristiriidat heijastuivat koko osastoon ja sen henkilökuntaan ja sen kautta koko osaston suhteeseen muun sairaalan kanssa. Näin Helen ja Bill kokivat olevansa keskellä ammatillista taistelukenttää käymässä sotaa, johon kumpikaan ei olisi halunnut olla osallisena.

Ulkonaisestikin nämä kaksi olivat toistensa vastakohtia. Kuten alussa kerroin, Helen oli kooltaan lyhyt ja luonteeltaan pippurinen, Bill taas pitkä ja rauhallinen. Bill oli Heleniä yli 13 vuotta nuorempi (heidän tavatessaan Helen oli 49 ja Bill lähes 36). Bill pyrki ratkaisemaan asiat rauhallisesti neuvottelemalla kun taas Helen kuohahteli ja räiskyi. Näin he riitelivät pitkin päivää ja viettivät illalla tunnin jos toisenkin selvitellen päivän ristiriitoja puhelimessa. Bill ja Helen olivat tulleet erittäin riippuvaisiksi toisistaan ja kuitenkin kehittäneet tunteissaan vihaa toisiaan kohtaan. He yrittivät vilpittömästi tehdä yhteistyötä, mutta erimielisyydet tulivat aina väliin. Ei ollutkaan ihme, että työteho kärsi ja kumpikin väsyi yhä enemmän. Näytti siltä, että Helenin olisi paras lähteä koko paikasta. Mutta jostakin syystä sekä Helenistä että Billistä tuntui, että he olivat loukussa suhteessa, jota molemmat vihasivat, mutta josta he eivät kuitenkaan voineet päästä eroon.

Mutta, niin kuin Ihmeiden Oppikurssissa myöhemmin sanotaan "Ristiinnaulitsemisessa on lunastuksen siemen."

sivu 5: "Täytyy olla olemassa toisenlainen tapa"; Ensimmäinen näky =>

<= Edestakainen jotta, sivu 1