Teini-iän maailmantuskaa

Helenin nuoruusvuodet eivät olleet hänen mielestään onnellisia. Teini-ikäisenä hän oli lihava, eivätkä pojat olleet hänestä kiinnostuneita. Tässä vaiheessa Helenin äiti oli kiinnostunut Christian Sciencestä ja yritti saada Heleniä kiinnostumaan tämän kirkkokunnan edustajista. Kerran hän vei Helenin "aivan ihmeellisen" naisen luo, jonka ansiosta äiti itse oli "vihdoin ymmärtänyt mistä henkisssä elämässä oli kysymys." Tästä tapaamisesta Helen kirjoittaa:

"En voinut olla ajattelematta, että tämän naisen argumentoinnin avulla saattoi
todistaa oikeaksi lähes mitä tahansa. Olin jälleen saman vanhan uskonongelman edessä. Ensin on uskottava ja vasta sitten voi löytää uskoon todisteita."

Vähitellen Helen laihtui, omien sanojensa mukaan ilman Jumalan apua, mutta koko loppuelämänsä ajan hän kävi kamppailua liikakiloja vastaan.

Lapsena Helen haaveili mitä mielikuvituksellisimmista ammateista. Hänestä tulisi suuri näyttelijätär, tai maailmankuulu laulajatar. Vielä collegevuosinaan Helen suunnitteli vakavissaan kirjailijan uraa. Suurin este tässä oli pelko, jota hän tunsi kirjoittamista kohtaan. Hän oli niin kriittinen kirjoittamisestaan, että hän vain vaivoin sai paperille koulun vaatimat kirjoitelmat. Kun hän myöhemmin elämässään suhtautui Ihmeiden Oppikurssin kanavointiin hyvin ristiriitaisin tuntein, Jeesus selosti syytä siihen hänelle seuravalla tavalla:

"Aikaisemmat kirjoitusongelmasi ovat seurausta hyvin vanhasta tapauksesta
(ts. jossain entisessä elämässä ), jossa käytit suuria kirjallisia kykyjäsi väärin.
Silloin pidit kirjoituksesi salassa ja näytit niitä vain pienelle piirille, jolloin riistit
monelta mahdollisuuden saada nauttia kirjoitustesi opetuksista."

Helen etsii elämänuraansa

Ollessaan keltanokkana New Yorkin Yliopistossa, Helen tapasi samassa yliopistossa opiskelevan Louis Shucmanin ja meni myöhemmin tämän kanssa naimisiin. Louis valmistui samana keväänä ja antautui kirjakauppa-alalle, kun taas Helenillä oli vielä kaksi vuotta jäljellä opinnoistaan. Helenin vanhemmat järjestivät niin, että Georgia sai jäädä nuorelle parille kotiapulaiseksi, jotta Helen voisi keskittyä opintoihinsa.

Mieheensä Louisiin Helenillä oli samanlainen viha/rakkaus -suhde kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin. Avioliittonsa alkuvuosina Helen oli hyvin huolissaan Louisin terveydentilasta. Suojellakseen Louisia sairauksilta, onnettomuuksilta ja pahalta, äkilliseltä kuolemalta Helen kääntyi jälleen katolisen kirkon puoleen. Hän kävi pakonomaisesti messussa joka päivä, rukoili jatkuvasti ja uskoi, että jotain pahaa tapahtuisi jos hän ei sanoisi rukouksia täsmälleen siten kuin ne oli kirjoitettu rukouskirjaan.. Louis oli juutalainen eikä katsonut hyvällä silmällä Helenin juoksemista katolisessa kirkossa, mutta ei kuitenkaan rauhaa rakastavana miehenä sekaantunut asiaan.

Helen tuli yhä onnettomammaksi, sillä vaikka hän opiskeli yliopistossa, hän ei vieläkään tiennyt mitä hän oikein elämältä halusi. Hetken aikaa hän yritti auttaa miestään tämän kirjakaupassa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Ja sitten Helen sairastui. Jatkuva ylensyöminen ja laihduttaminen, painon nousu ja lasku olivat vahingoittaneet hänen sappirakkoaan vakavasti. Helen lykkäsi väistämätöntä sappikivileikkausta kuukausikaupalla, mutta sietämättömät kivut pakottivat hänet lopulta sairaalaan. Lääkäri vakuutti hänelle, että sappikivet olivat rutiinileikkaus ja että muutaman viikon kuluttua Helen olisi jälleen jalkeilla. Mutta Helen ei uskonut häntä ja kääntyi jälleen Jumalan puoleen. Olihan mahdollista, että Jumala oli sittenkin olemassa. Helen päättikin uskoa leikkauksensa Jumalan käsiin ja siinä tapauksessa, että leikkaus onnistuisi hyvin, hän saattaisi jopa alkaa uskoakin Jumalaan! Eihän siinä ollut mitään menetettävääkään, Helen järkeili. Joten hän luki illalla Herran siunauksen, pani kaulaansa Neitsyt Mariaa esittävän medaljongin ja meni aamulla sairaalaan.

Leikkaus osoittautui kaikkea muuta kuin helpoksi ja Helen jäi hädin tuskin henkiin. Hän oli tajuttomana pitkän aikaa ja joutui jäämään sairaalaan hoidettavaksi peräti neljäksi kuukaudeksi. Eräs hoitajattarista oli harras katolinen ja koska hän oli nähnyt Neitsyt Marian kuvan Helenin medaljongissa hän oletti, että Helenkin oli katolinen. Hoitajatar sanoi, että hän oli rukoillut joka päivä Helenin puolesta ja että oli todellinen Jumalan ihme, että Helen oli selvinnyt ja että Helenin pitäisi olla siitä Jumalalle kiitollinen.

"Itse en nähnyt mitään syytä kiitollisuuteen. Olin päinvastoin hyvin vihainen
ja pysyin vihaisena vuosikausia. Jos tämä oli Jumalan tapa järjestää asioita
hänellä oli sairas huumorintaju. Sanoin hoitajattarelle, että en tietenkään voinut
estää häntä rukoilemasta puolestani, mutta että olisin kiitollinen jos hän ei enää
pyytäisi Jumalalta toista ihmettä, ei ainakaan ennen kuin olin toipunut tästä
edellisestä."

Helenin päästyä sairaalasta hän vaipui taas vanhaan masennukseensa ja valitti, että kukaan ei oikeastaan välittänyt hänestä, ei aviomies eikä uskollinen Georgiakaan. Jos Jumala oli olemassa, mitä hän vahvasti epäili, tämäkin vähät välitti. Kului vuosia ennen kuin Helen tajusi, että hän ehkä olikin katsellut asioita väärästä perspektiivistä. Ymmärrettyään tämän hän alkoi tarkastella systemaattisesti siihenastista elämäänsä ja nimenomaan tuskallista Jumalan etsintäänsä.

"Ehkäpä vika olikin ollut minussa. Ehkä en ollut tarkastellut Jumalaa oikealla
tavalla ja niin kuin se hoitajatar sairaalassa sanoi, kenties en ollut osannut
arvostaa tarpeeksi sitä, mitä hän oli tehnyt siellä puolestani. Muistin, että kerran ennenkään en ollut pystynyt hyväksymään minulle tapahtunutta ihmettä. Ehkä
koko etsimisprojektini oli alun alkaen alkanut väärästä päästä.  ... Jos Jumala oli olemassa, hän kenties itse toisi jonakin päivänä eteeni kysymyksen uskonnosta
Jos häntä ei ollut, sille ei voinut mitään. Omasta puolestani etsintä sai nyt loppua."

Vanha uskollinen Georgia sanoi Helenille, että hän rukoilee aina Helenin puolesta ja että jonakin päivänä Jumala tulee vielä ilmestymään Helenille.  Tähän Helen ei uskonut, eikä enää ajatellut Jumalaa kovinkaan usein. Hän säilytti kuitenkin Neitsyt Mariaa esittävän medaljonkinsa, kiinnitti sen avainrenkaaseensa ja katseli sitä joskus. Jotenkin hänestä tuntui, että hän ei kestäisi sen menettämistä.

sivu 3: Jumala ottaa yhteyttä; Kokemus maanalaisessa =>

<= Edestakainen jotta, sivu 1